Unkarin lehtoraatti sata vuotta Suomessa, 1. osa

1. Ensimmäiset lehtorit ennen sotaa: Gyula Weöres ja Jenő Fazekas

Unkarin kielen opetus Helsingin yliopistossa sai alkunsa jo 1800-luvulla, mutta varsinaista unkarin lehtoria ei tuolloin vielä ollut. Suomen ja Unkarin suhteiden suurmies Antti Jalavakin toimi vain sivutoimisen lehtorin tehtävässä (1881–1909), vaikka hänen merkityksensä unkarin kielen ja kulttuurin tunnetuksi tekemisessä olikin huomattavasti suurempi. Edeltäjien tekemä työ kantoi kauniita hedelmiä, kun yliopistoon perustettiin vuonna 1925 vakituinen unkarin lehtoraatti ja kolmen vuoden kuluttua peräti unkarilainen laitos – yksi ensimmäisistä ainelaitoksista koko yliopistossa. Maailman ensimmäinen hungarologian laitos oli perustettu vuonna 1916 Berliiniin.

Uuden lehtoraatin ensimmäiseksi haltijaksi (1926–1942) saapui Unkarista Gyula Weöres. Vaikka into unkarin opintoihin oli selvästi suurta, tuore lehtori törmäsi käytännön tasolla haasteisiin: kielen opiskeluun ei ollut sopivaa materiaalia. Vastauksena tähän Weöres tarttui toimeen ja julkaisi vuonna 1934 Unkarilais-suomalaisen taskusanakirjan. Samalla hän tuli aloittaneeksi jo satavuotiseksi ehtineen unkarin opetuksen tradition: mitä tarvitaan, se tehdään itse. Weöres teki muun työnsä ohella myös unkarilaista kirjallisuutta tunnetuksi sekä työskenteli myöhemmin käännöstutkimuksen ja tutkimushistorian alalla. 

Weöres toimi lehtorina toista vuosikymmentä. Hänen seuraajansa Jenő Fazekas sen sijaan ehti olla tehtävässä vain parin vuoden ajan, 1942–44. Syynä oli maailmansota. Fazekas aloitti uransa hantin kielen tutkijana, työskenteli kuuluisan obinugrilaisten kielten tutkijan József Pápayn kanssa ja muun muassa toimitti Pápayn postuumin teoksen pohjoishantinkielisistä karhulauluista (1934). Vuosina 1937–41 Fazekas oli unkarin lehtorina Tarton yliopistossa, josta hän siirtyi Suomeen neuvostojoukkojen tunkeuduttua Viroon. Kun Suomessa unkarilaisia alettiin internoida, Fazekasin tie vei vielä Ruotsiin, johon hän asettui loppuelämäkseen. Fazekas jatkoi myöhemminkin työtään kielentutkimuksen alalla, vaikka sai joistakin metodisista ratkaisuistaan voimakastakin kritiikkiä. Esimerkiksi Erkki Itkonen toivoi arvostelussaan Fazekasin ihmisen alkukieltä käsittelevästä artikkelista (Zur Frage der menschlischen Ursprache, Ural-Altaische Jahrbücher XXVI, 1954) ”unkarin kielen etevän tuntijan ja suomalais-ugrilaisen suurbibliografian valmistelijan” suuntaavan harrastuksensa jatkossa toisella tavalla. 

2. Sodan jälkeen kotimaisin voimin: Viljo Tervonen ja Lajos Garam 

Sodan jälkeen seurasi tauko Unkarista lähetetyissä lehtoreissa, mutta unkarin opetus ei loppunut vaan toteutettiin tuntiopetuksena. Ensin (1944–1947) opetti Viljo Tervonen, jonka jälkipolvi tuntee suurena Unkarin ystävänä. Tervonen oli opettanut suomea Budapestissä sodan aikana, mutta joutunut palaamaan Suomeen vuonna 1944. ”Minulla oli kymmenkunta uskollista, jotka opiskelivat innokkaasti”, Tervonen muistelee aikaansa Helsingin yliopistossa teoksessaan Unkaria tullen mennen (2012). Ilmoittautujia oli enemmänkin, mutta oppimateriaalin vaikeus karkotti osan ennen kurssin loppua. Tervonen teki elämäntyönsä äidinkielenopettajana, mutta onnistui samaan aikaan tekemään käytännössä toisen elämäntyön unkarin kielen ja unkarilaisen kulttuurin sanansaattajana. Hänet tunnetaan mm. kansanlaulukokoelmasta Tonavalta puhaltaa, itkuvirsikokoelmasta Murhe itkun kirvoittaa, novellikokoelmasta Unkarin malliin sekä 1800- ja 1900-lukujen taitteen unkarilaisten ja suomalaisten tutkijoiden ja opettajien kirjeenvaihtokokoelmista. Näistä teoksista on edelleen hyötyä Unkarin kirjallisuuden ja kulttuurin kursseilla. 

Tervosen jälkeen vuodesta 1947 tehtävää hoiti pitkään pastori Lajos Garam. Suomen kielen opintoihin kuului jo tuolloin etäsukukielen kurssi, joten opiskelijoita riitti. Luterilainen pastori Garam oli tullut Suomeen vapaaehtoiseksi sotilaspapiksi. Myöhemmin hän työskenteli Suomessa uskonnonopettajana. Garamin nimi on tullut monille suomalaisille tutuksi myös hänen muusikkolastensa ansiosta.

3. Vierailevien lehtorien uusi kausi: Ödön Lavotha ja István Nyirkos

Vuonna 1959 allekirjoitettiin Suomen ja Unkarin välinen kulttuurisopimus, ja heti samana vuonna Suomeen saapui ensimmäinen sodan jälkeen Unkarista saatu lehtori, Ödön Lavotha. Ennen lehtorikauttaan (1959–1962) Lavotha oli opettanut Budapestin yliopistossa suomea ja viroa ja kääntänyt kaunokirjallisuutta sekä tutkinut mansin kieltä. Suomesta Lavotha siirtyi aikaisemman lehtorikollegansa Jenő Fazekasin tavoin Ruotsiin.

Pula sopivasta opetusmateriaalista aiheutti edelleen pulmia. Lavotha ja Viljo Tervonen laativat yhdessä uuden unkarin kielen oppikirjan (Unkarin oppikirja, 1961), jonka alkuvaiheita Viljo Tervonen muistelee näin: ”Sodan jälkeen tuli ensimmäinen syntyperäinen unkarin lehtori, Ödön Lavotha, ja hän tajusi heti saman kuin minäkin opiskellessani: unkarin kielen oppikirjasta oli suuri puute.” Professori Artturi Kannisto olikin suorastaan käskenyt Tervosta kirjantekoon. ”Niin syntyi oppikirjamme, mutta minua harmittaa suunnattomasti, että kun se oli valmis, en voinut viedä sitä henkilökohtaisesti Kannistolle. Hän oli sillä välin kuollut.” Tervonen ei tosin ollut tyytyväinen kirjaan, koska siinä käytetty kieli ei tuntunut hänestä luontevalta. (Viljo Tervonen 2012: Unkaria tullen mennen) Kyse saattoi olla Lavothan ja Tervosen erilaisista odotuksista yliopisto-oppikirjalle. Lavotha laati nimittäin muitakin oppikirjoja, esimerkiksi ensimmäisen unkarinkielisen viron oppikirjan (1960), josta Jaakko Sivula toteaa arvostelussaan Virittäjässä: ”Päinvastoin kuin esimerkiksi Kettunen viron oppikirjassaan tekijä ei ole katsonut tarpeelliseksi laatia erityisiä käytännön harjoituksia, mikä on ymmärrettävää, koska kirja on tarkoitettu nimenomaan yliopiston oppikirjaksi.” 

Lavothan kauden päättyessä Helsinkiin saapui István Nyirkos, jonka nimi tuli tutuksi lukuisille suomalaisille. Nyirkos toimi vierailevana lehtorina 1962–1967. Hänestä tuli myöhemmin suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen ja unkarin kielen professori Debrecenin yliopistossa. Hän teki pitkän uran ja julkaisi runsaasti tutkimuksia etenkin murteentutkimuksen ja unkarin äännehistorian aloilta. Nyirkosilla oli merkittävä rooli myös Suomen ja Unkarin välisten suhteiden kehittämisessä, ja sen työn huipensi hänen paluunsa Helsinkiin Unkarin kulttuurikeskuksen johtajaksi (1987–1993).

Luonnollisesti myös István Nyirkos totesi saatavilla olevat oppimateriaalit riittämättömiksi opetuksen tarpeisiin ja ryhtyi toimeen. Nyirkosin Unkarin lukemisto sanastoineen (1965) on monipuolisesti sivistävä teos, joka ei päästä opiskelijaa aivan helpolla. Kirja alkaa kansanlauluilla, mutta pian ollaan jo renessanssi- ja barokkirunoudessa – unkariksi, totta kai. Nyirkos toteaa esipuheessaan lukemiston liittyvän luonteeltaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 1912 julkaisemaan József Szinnyein Unkarin kielioppiin. Tämä ajattelutapa virkistää ja lohduttaa nykyopettajaa, jota toisinaan nolostuttaa antaa opiskelijoille tenttimateriaaliksi kaksi- tai kolmekymmentä vuotta vanhaa kirjallisuutta.

Nyirkosin teoksia ovat myös Unkarilais–suomalainen sanakirja 1969, Nykyunkarin oppikirja (1972) sekä kaikkien entisten unkarin opiskelijoiden tuntema Suomi–unkari–suomi taskusanakirja (1979). 

4. Opettajat aukovat ovia Unkariin: László Szabó ja László Keresztes

Matkailun lisääntyminen ja kulttuurisuhteiden vahvistuminen heijastuivat myös unkarin opetuksen tavoitteisiin. Vieraileva lehtori László Szabó (1967–69) kertoo Käytännön unkaria -oppikirjansa (1969) esipuheessa: ”Päämääränäni on ollut täydentää unkarin opiskelemisen apuneuvoja kokoonpanemalla keskusteluja eri puolille maata tehdyistä turistimatkoista, kulttuurielämästä, taidemaalareista, kirjallisuudesta, jokapäiväisen elämän yksinkertaisista ilmiöistä, parturiliikkeestä, ostoksista jne.” Kirjaa leimaa humoristinen, lämmin sävy. Se sisältää ystävysten välisten opetusdialogien lisäksi lyhyitä humoreskeja käännöksineen. Tässä opiskelijaa rohkaisevassa lukutekstissä keskustelevat Pista, Pistan sisar Ilona sekä suomalainen Erkki:  

Pista: Unkarin ääntäminen ei voi olla kovin vaikeaa suomalaisille. Äänteiden pituus ja lyhyys sekä paino ovat ovat suomessa samat kuin unkarissa.

Erkki: Aivan niin, Pista! Alku oli kuitenkin vaikeaa. Minä raadoin kovasti ennen kuin opin gy:n, c:n ja cs:n oikean ääntämisen.

Ilona: Minä en ymmärrä korkeaa kielitiedettä, mutta sen minäkin huomasin, että kesän alkupuolella Erkki ei vielä aina ollut aivan varma siitä, mikä ero on ”kérek” ja ”kérem”-sanojen välillä. Nämä pienet virheet ovat vähitellen kadonneet. Ikävä kyllä! Ne miellyttivät minua.

Vuosina 1969–1975 lehtorina toimi László Keresztes, josta tuli myöhemmin Debrecenin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen pitkäaikainen johtaja. Suomi-yhteyden lisäksi hänet tunnetaan erityisesti mordvalaiskielten tutkijana.

László Hontin mukaan Helsingin lehtorikausi oli Keresztesille käänteentekevä vaihe, jolloin hän saattoi oppia lisää suomen kieltä ja perehtyä laajasti suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen. Hontin kertoman mukaan Keresztesin suomalaiset opiskelijat arvostivat häntä kovasti opettajana ja ihmisenä. (Honti László 2001: Köszöntjük a jubiláló Keresztes Lászlót! Folia Uralica Debreceniensia 8.) 1980-luvun alussa muutkin kuin yliopisto-opiskelijat pääsivät perehtymään unkarin kieleen Keresztesin johdolla, kun Yleisradio julkaisi hänen laatimansa Jó napot -kielikurssin. 

Keresztesin laatimista materiaaleista vihreä klassikko Unkarin kieli (1974) on palvellut opiskelijoita vuosikymmenien ajan. 1990-luvulla se toimi Debrecenin kesäyliopiston Hungarolingua-sarjan kieliopin perustana. Unkarin kielen esipuheessa Keresztes esittelee klassisen ja uuden, käytännön kielitaitoa painottavan suuntauksen välillä kulkevaa linjaansa: ”Muoto-opissa on täytynyt ottaa huomioon yleiskielen muotojen ohella myös ne esiintymät, joiden passiivinen tuntemus on välttämätön tutustuttaessa vanhempaan unkarilaiseen klassilliseen kirjallisuuteen.”  

Lue artikkelin TOINEN OSA.