Krisztián Grecsó: Nykypäivän shakkitarina

Mitä ottaisinkaan mukaani? Olisi parikymmentä minuuttia aikaa ennen junan lähtöä jättäessäni kaupungin, sillä taivas pauhaa, venäläiset pommikoneet tulevat raskaine lasteineen. Mitä olisivat ne pari oikeasti tärkeää tavaraa, jotka laittaisin laukkuuni lasten vaatteiden, salvan ja ravinnon lisäksi? Mikä kuvaisi elämääni täällä? En osannut edes kuvitella, kunnes vaimoni vahvasta rohkaisusta vastaanotimme kotiimme ukrainalaisia pakolaisia.

Rehellisesti sanottuna tapaamista edeltävä puolituntinen oli kaikkein pahin. Yritin olla pelkäämättä, loppujen lopuksi luoksemme saapuu äärimmilleen uupuneita, kohtalostaan syrjäytyneitä, nälkää näkeviä ja nöyryytettyjä ihmisiä, jotka vielä viikko sitten elivät kuten me, jotka eivät olleet meistä kiinnostuneita, eivät halunneet ahdistua tuikituntemattomien olohuoneessa siitä, oliko Kiovasta Budapestiin helvetilliset kaksi päivää kestäneen junamatkan aikana pari kertaa alas romahtaneessa matkalaukussa ollut läppäri hajonnut vai ei, ja saavatko he tietää ovatko heidän perheenjäsenensä elossa vai kuolleet. He kaipaavat suihkua, keittoa ja hiljaisuutta, eivät he tee meille pahaa. Silti pystyin tuskin hillitsemään pelkoani. Olin juuri pettymäisilläni itseeni, kunnes tajusin, että juuri se teki tästä tunteesta niin lihaksikkaan, lähes pelottavan, että en vieläkään voinut uskoa mitä ympärilläni tapahtuu.

Asian kohtaamista ei voi paeta, ensimmäisinä luoksemme saapuivat Vladimir ja Galina, kuusikymppinen pariskunta, joka toi tyttärellemme ukrainalaisia keksejä, joista halusimme mitä päättäväisemmin kieltäytyä, mutta arvokkuus on suklaata tärkeämpää, ja tyttäremme oli niin vilpittömän iloinen yllätyksestä, että matkatavaroiden nostelu, kauhu, katseiden välttely, häpeä ja haavoittuvuus tuntuivat hetkeksi lientyvän saapumisen hetkellä, yhtäkkiä tuntui: vieraat ovat saapuneet. Vladimir on kansainvälinen shakin suurmestari, siviilielämässään opettaja, Galina taas pankkivirkailija, he olivat käyneet Harkovassa puoli vuotta aiemmin, se oli kaunis kaupunki, upeita ravintoloita, puistoja, ehkä Ukrainan kaunein kaupunki, miten hienoa, että he olivat nähneet sen, Galina muisteli.

Seuraavana päivänä Vladimir otti esiin shakkiopuksensa. Hänen mitalinsa ja tuoreen Ukrainan shakin suurmestaruusluokituksen. Kyrillisin kirjaimin kirjoitetut paperit, kirjat ja pokaalit eivät meidän budapestiläisessä keittiössämme merkinneet mitään, hän esitteli vapisevin käsin ottelukuvioitaan, joilla vielä eilen voitti, esineitä, joiden kanssa hän olisi halunnut elää elämänsä, koska ne antoivat tunteen, että hän on tärkeä ja hänen tietonsa ja kokemuksensa olivat arvokkaita. Kyyneleitä vastaan taistellen hän työnsi eteeni kunniakirjojaan. Tunnistin kirjaimet (olinhan opiskellut viisi vuotta venäjää), osasin lukea, mutta ne eivät merkinneet minulle mitään. Kun hän vei palkintonsa takaisin olohuoneesta muokattuun vierashuoneeseen, hän vaikutti jotenkin lyhyemmältä. Silloin näin hänet todella murtuneena. Luultavasti juuri sillä hetkellä hän ymmärsi, että oli samantekevää olivatko nämä esineet täällä tai eivät, sillä mitä ne merkitsivätkään, sitä ei enää ole. He pakenivat edelleen länteen, jättivät meille esineet, joita he olivat kantaneet mukanaan Pestiin asti. Jos he voivat palata kotiin, he tulevat hakemaan ne, niin lupasivat. Repullinen täynnä esineitä, jotka eivät tuhoutuneet Kiovan pommituksissa, vain elämä menetettiin, todellisuus, jota he varjelivat.

Heidän ansiostaan tiedän, he opettivat minulle, etten veisi mitään ”hyödytöntä”. Jättäisin tänne kirjani, käsikirjoitukseni, tietokoneeni, palkintoni ja esityksistäni otetut valokuvat. Mitä tekisin niillä vaikkapa Portugalissa? Mitä ne merkitsisivät vieraassa keittiössä, mutisisin tuntemattomalla kielellä, että olen unkarilainen kirjailija? Pitäisin sen mieluummin salassa, lähinnä itseltäni, ja yrittäisin unohtaa sen ikuisesti.

Illalla Vladimir veti esiin laatikollisen dominonappuloita. Ukrainalaiset pelaavat aina. Pulassa, surussa, ilossa. Domino auttaa. Hän pyysi kovasti meitä pelaamaan kanssaan. Pisteet kiinnittivät Hannan huomion parin kierroksen verran, hän sovitteli innoissaan pieniä nappuloita oikeisiin paikkoihin. Vieras mies ui onnellisuudessa pelatessamme, nappasi sokeripalan ja ryysti päälle teetä. Mutta Hanna kyllästyi pian ja halusi rakennella pienillä palikoilla, koska se oli jännittävämpää. Vladimir hymyili lapselle ja nousi ylös. Hänen siirtyessään eroteltuun olohuoneeseen, näin hänen hartioistaan, että hän itki.

Käännös: Kaisa Pietilä

Kuva: Gáspár Stekovics: Krisztián Grecsó

Kuva: Gáspár Stekovics: Krisztián Grecsó

Synnyin Szegvárissa vuonna 1976, Csongrádin läänissä sijaitsevassa kylässä. Isäni oli hippi ja paikallisten lausuntakilpailuiden säännöllinen kilpailija. Ammatiltaan ja alkuperältään hän on talonpoika, kuten kaikki esi-isäni. Äitini on ainoa tytär, eläkkeellä; hän ja hänen miehensä asuvat onnellisina kotonaan, kylässämme. Nuorempi veljeni Zoltán Grecsó on tanssija, koreografi, suloisen-sekopäinen nero. Jusztika, isoäitini, on esikuvani, kirjoitan hänestä paljon, ja kaipaan häntä.

Csongrádissa ja Békéscsabassa sain yhden tai kaksi ikuista ystävää, mikä on iso juttu. Szegedissä tajusin, että vaikka se kestäisi miten kauan tahansa, minun on ennemmin tai myöhemmin kasvettava aikuiseksi. Muutin takaisin Csabaan, varmuuden vuoksi. Keräsin paljon itseluottamusta, enkä välttämättä sen takia, mutta kuitenkin, lihoin parikymmentä kiloa. Opin nöyryyttä ja sitoutumista.

Budapestissa minusta tuli freelancer, jota kauan sitten olisi sanottu työttömäksi. Karistin kaksikymmentä kiloa, mutta en menneisyyttäni. Asun Újlipotvárosissa, vaimoni on poikkeuksellinen henkilö, muttei siksi, että hän seisoi rinnallani pahimpinakin aikoina. Pikkutyttömme Hanna syntyi kesällä 2019. Laitan hyvää ruokaa, rakastan vinyylilevyjämme, ja jos olen sanaton, soitan kitaraa. Rakastan tyttäreni kanssa tanssimista, kilpajuoksua, hitaita päiviä, hyvää viiniä ja silmien lepuuttamista.

TÄRKEIMMÄT TUNNUSTUKSET:

  • Bródy Sándor -palkinto (2002)
  • Déry Tibor -palkinto (2004)
  • József Attila -palkinto (2006)
  • Libri-yleisöpalkinto (2020, 2021)