Mökki on käytännöllisesti katsoen pieni, epämukava talo ei-missään tai ei-minkään reunassa. Mitä epämukavampi se on tai mitä enemmän se on ei-missään, sitä suomalaisempi se on. Mikko näytti valokuvasta pikku mökkiä kuusten juurella. Kaunis, sanoin. Mitä kauempana se on vakinaisesta asunnosta ja mitä hankalampi sinne on päästä, sitä suomalaisempi se on. No, missäpäin mökki on? Yhdeksänsataa kilometriä pohjoiseen, Mikko sanoo, ei sinne ole moottoritietä, muttei tarvitsekaan, miksi hoppuilla. Yritettiin löytää vielä tätä pohjoisempaa, mutta loppujen lopuksi päädyttiin Iso Vietoinen -järven rannalle. Näköala on kaunis.
Kahdentoista tunnin ajon jälkeen ylitin napapiirin. Meltosjärvi oli viimeinen asuttu alue, joka ohitettiin, mutta kuinka asuttu se oli, siitä meillä on vähän tietoa, sillä emme nähneet ketään.
Kylän jälkeen pysähdyin huoltoasemalla. Mies toimistosta tuijotti minua eikä käsittänyt, mitä minä sieltä haen. Sanoin hänelle, että tuttavaani, muttei hän ymmärtänyt sitäkään, koska kukaan ei ollut koskaan odottanut siellä tuttavaansa.
Mökki. Puutalo järven rannalla, vastapäätä järvi, takana valtava kuusimetsä, kuusissa lintuja. Vaatimattomasti sisustettu tupa, jonka nurkassa hella, kaksi pientä makuuhuonetta, sängyt juuri mahtuvat. Pieni laituri, siihen kiinnitetty vene. Pesuhuoneen paikka on pienessä saunarakennuksessa, lämmintä vettä ei tule eikä tarvitsekaan.
- Kesää vietetään oikeastaan siksi, että luovutaan mukavuuksista Mikko nauraa ja Anna nauraa hänen kanssaan.
- Järven rantaan on annettu rakennuslupa vain kuudelle talolle – Mikko näyttää tienoota seuraavana aamuna. – Eikä lisälupia sallita. Tärkeää on, ettei toisesta talosta näy toiseen. Muutenhan ei kesää voi viettääkään.
- Ei tosiaankaan – myönnän vaivautuneena.
- Rakensimme tien itse kymmenen vuotta sitten. Ei tehty tietenkään asfalttitietä, levitettiin vain soraa. Eihän me talvella kuitenkaan tulla tänne. Sähköäkään ei ole, itse laitoimme katolle aurinkopaneeleja. Televisio saa olla ja hella. Ei kännykkäkään toimi täällä, lähin tukiasema on Meltosjärvellä.
- Mitä te teette kaiket päivät?
- Ei mitään. Tämä on suomalaista kesänviettoa. Joutenoloa. Anna menee kerran viikossa kylille, ostaa sitä sun tätä, mitä tarvitaan. Meillä on kaikkea.
Illalla vetäydyn viluisena pikku tupaan. Lämmitystä ei ole, aurinko lämmittää pientä taloa vain keskellä päivää. Terassilla liikkuu suuria kovakuoriaisia, mutta Anna lienee jo tottunut tähän, koska ei luo niihin katsettakaan. Iltapäivällä saunottiin, otettiin muutama lasillinen vodkaa. Sitten menin Mikon kanssa talon etupuolelle, ei-minkään keskelle, teimme tulen lieden alle, paistoimme kalaa, jota Mikko oli pyydystänyt pari päivää ennen tuloamme. Mautonta, sitkeää, mutta se syötiin hartaana.
- Huomenna mennään retkelle – Mikko ilmoittaa. – Käydään katsomassa tuttavaamme.
Retkilenkkarit, selkäreppu, kuten kunnon retkeilijöillä pitää olla, Anna keittää kahviakin.
Tunnin kuluttua näemme lopulta valkoisen mökin tunturin rinteessä, sen yhteydessä on saunarakennus, jonka piipusta savu leijailee taivasta kohti. Saunottiin, syötiin, istuttiin pitkälle iltapäivään Aaronin terassilla. Ei puhua pukahdettu. Kello oli neljä, kun Mikko päätti, että meidän pitää lähteä.
- Oli mukava iltapäivä – hän sanoi, kun pääsimme matkaan.
- Mutta ettehän te edes jutelleet – vastasin siihen.
- No ei, - Mikko katsoi minuun. - Ehkä seuraavalla kerralla.
Suomentanut: Irmeli Kniivilä
György Odze
György Odzen elämässä diplomatia ja kirjoittaminen sekä journalistiikka ovat läsnä rinnakkain. Vuosina 1983–1988 Odze toimi Delhin Unkarin kulttuurikeskuksen apulaisjohtajana ja sen jälkeen Unkarin Tiedeakatemian lehdistöpäällikkönä. Vuosina 1994–1999 hän oli Lontoon suurlähetystön lehdistöneuvoksena ja myöhemmin Pekingin ulkomaanedustuston vanhempana diplomaattina. Odze on opettanut journalistiikka ja viestintää Szegedin yliopistossa. Kotimaahansa palattuaan hän toimi vuosina 2005–2007 Ulkoasiainministeriön tiedottajana ja viestintäpäällikkönä. Hän on julkaissut kaksitoista kirjaa, lukuisia käännöksiä ja noin 1500 sanomalehtiartikkelia.
Minulla on erityinen suhde Suomeen. Vuonna 1983 hain kulttuurikeskuksen johtajaksi, koska olin hyvin kiinnostunut siitä, millaista olisi elää maassa, josta kaikki sanovat vain hyvää. Silloinen esimieheni Rudolf Rónai oli täällä lähettiläänä seitsemän vuoden ajan, ja hän sanoi niiden olleen elämänsä parhaat seitsemän vuotta. Päätin kuitenkin aloittaa diplomaattiurani Delhissä, jossa asuin lapsena vanhempieni kanssa. Suomi palasi kuvioihin yllättäen. Vuonna 2003 Pekingissä ollessani palasin kesälomalleni Finnairin lennolla. Koneen laskeutuessa näin lähes täydellisen luonnon, vihreät metsät ja siniset järvet, ja kaduin jo, etten valinnutkaan Helsinkiä.
Mutta kohtalo, kuten niin monta kertaa elämässäni, puuttui peliin. Torstaina, elokuun 7. päivänä 2008, aloitin työni Unkarin kauneimmassa suurlähetystössä Kuusisaaressa.
Rudolf Rónai ei enää tuolloin ollut keskuudessamme, mutta muuten olisin kirjoittanut hänelle, että hän oli oikeassa.