Gergely Légrádi: Oppia oppimaan

Niin kauan kuin isäni oli luonamme, tein koulutehtävät hänen kanssaan. Olisin halunnut äidin kanssa, mutta turhaan. Se ei ollut mahdollista. Isä sanoi, että opettaa minut oppimaan. Minä opetan. Sitä hän toisteli. En ymmärrä, miksi pitää oppia oppimaan. Täytyy tehdä kotiläksyt, siinä kaikki. Mutta isä ei antanut periksi. Jos sain huonon arvosanan, hän sanoi, että sinun on opittava oppimaan. Jos läksyt olivat tekemättä, hän sanoi, että sinun on opittava oppimaan. Ja sitten hän useimmiten jatkoi, että kerjäläiselle ei pidä antaa rahaa, vaan työtä. Sitä hän toisteli sen sata kertaa, mutta en ymmärrä miksi. Miten kerjäläiset tähän liittyy? Kotiläksyihin. Ja oppimiseen. Ja mitä vikaa rahassa on? Mutta senkin opin. Kerjäläiselle ei pidä antaa rahaa, vaan työtä.

Isä oli useimmiten vihainen. Hän oli vihainen huonoista arvosanoista. Kotitehtävistä. Opettajien viesteistä. Kaikesta, mitä minulle tapahtui. Surkeutta hän vihasi. Minua. Koska minä olen surkea. Senkin minä opin. Silloinkin olin se surkimus. Isä kertoi vihaisena, mitä minun pitää tehdä. Kun hän lopetti, kysyi vielä, ymmärsinkö. Vastasin, että ymmärsin. Tosiaanko?, hän jatkoi aina. Siihenkin vastasin, että ymmärsin. Onneksi se riitti isälleni. Hän katsoi minua pitkään silmiin, kunnes nousi ja häipyi. Tutki sieluni syvyyksiä, että ymmärsinkö tosiaan.

Kerran, kun äiti ja isä eivät nähneet, katsoin omiin silmiini. Että mitäköhän isä niissä näki. Peilin edessä. Näkyykö silmissäni, että minun on opittava oppimaan? Entä kerjäläiset? Mutta näin vain omat silmäni, valkuaisissa ohuita punaisia säikeitä, ja keskellä ympyrät kaikenlaisine piirroksineen.

Isän osasi varmasti lukea silmistäni. Ehkä hän niistä tajusi, että hänen oli lähdettävä. Isä häipyi useimpina iltoina. Juuri sellaisena kuin oli, vihaisena. Poistui etuovesta, eikä palannut pitkään aikaan. Äiti lukitsi oven hänen jälkeensä. En tiedä, minne hän meni. Äiti oli aina silloin surullinen. Koska isä lähti sen takia, mitä näki minun silmissäni. Äidin kasvot kaunistuivat, kun isä palasi kotiin. Silloin vain äiti puhui. Ruoka on valmis. Kuka haluaa mehua? Silitetyt vaatteet ovat kaapissa. Kotiläksytkin on tehty. Ruoka on hyvää ja lämmintä. Ole hyvä ja tule pöytään. Tuollaisia asioita hän sanoi. Panin ne kaikki merkille. Ja samalla hän hymyili. Isä ei hymyillyt. Istui alas ja katsoi telkkaria. Ei vastannut äidille.

Minun oli seisottava isän edessä. Äiti pyysi. Ja minun piti näyttää hänelle laukkuani. Koululaukkua, jonka olin pakannut valmiiksi seuraavaksi päiväksi. Jossa oli vetskari kiinni. Turhaan sanoin äidille, etten halua, hän vaati. Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota. Telkkari oli päällä. Hän ei katsonut laukkua, eikä minua silmiin. Ei hän ollut enää vihainen. Äiti oli siitä iloinen. Sitten söimme kahdestaan päivällistä pöydän ääressä. Isä söi telkkarin edessä. Hän katsoi telkkaria, pitkään ja hartaasti. Varmaan luki siitäkin.

Söimme kaksistaan. En tykkää syödä paljon. En tiedä, milloin maha tulee taas kipeäksi. Jos se tulee kipeäksi silloin kun se on täynnä, se on vielä pahempaa. Silloin sitä myös nipistelee. Äiti sanoo, että sitä sanotaan vatsanväänteeksi. Se on ruma nimi. Nimi on juuri sellainen kuin se, mitä se tekee minulle. On parempi syödä vähemmän. Mieluummin olen nälissäni, kuin kärsin täysin vatsoin kivusta. Ja vatsanväänteistä.

Äiti on hyvä kokki. Hänen ympärillään kaikki tuoksuu hyvältä. Iltaisin on lämmin ruoka. Äiti ei määrää kuinka paljon pitää syödä. Voin myös jättää syömättä. Kun isä oli luonamme, en voinut jättää syömättä. En edes silloin, jos isä istui telkkarin ääressä. Äiti ei antanut. Isän takia. Vaikka ei isä olisi edes nähnyt. Mutta äiti ei tehnyt mitään, mitä isä ei halunnut. Ikinä. Äiti huolehti isästä. Jopa silloin, kun isä oli poissa.

Yritän ottaa vain vähän. Ruoka kyllä on herkullista. Pidän pastasta. Ei ole väliä, mitä siinä on. Nyt siinä on smetanaa ja juustoa. Toisinaan tomaatteja. Joskus on ollut myös pinaattia tai jotain muuta vihreää. Ei sekään pahaa ole, mutta smetana ja juusto on parempaa. Ja paljas voipasta, jonka päälle äiti raastaa erilaista juustoa. Kovaa juustoa. Hän tekee sen niin, että siivilöinnin jälkeen hän sekoittaa pastan kattilassa vahvan hajuisen juuston kanssa. Ja sitten vielä lämmittää sen. Siksi se on niin hyvää. Polttaa vähän pohjaankin. Ei mustaksi asti, mutta sen maku vain paranee palaessaan pohjaan.

Sen vuoksikaan en pidä hampaiden pesusta. Se vie hyvän maun suustani. Minä tosin voin maistaa hyvän maun pitkään. Aina nukkumaanmenoaikaan asti. Kunnes pesen hampaat. Itse asiassa voisin maistaa sen aamuun asti, jos ei tarvitsisi harjata hampaita. Mikä on harmi sinänsä, sillä äiti pesee ne uudelleen. Kun olen valmis, on aloitettava alusta. Hän sanoo, etten ole tarkka. En pese kunnolla. Vaikka kyllä minä olen tarkka, en vain enää katso niitä.

Hampaita harjatessani mietin, miten kivaa on, kun voimme viimein jatkaa lukemista. Sitä kirjaa, joka on juuri nyt vuorossa. Rakastan lukemista. Äidin kanssa. Äitiä on mukava kuunnella. Sitä, kun hän lukee. Joskus hänen lukiessaan kuulen vain hänen äänensä. Silloin en tiedä, missä ollaan menossa. On vain äidin ääni. Ympärilläni. Siinä on hyvä olla. Sitten palaan takaisin ajatuksistani. Pyydän äitiä näyttämään, missä olemme menossa. Äiti laittaa etusormensa sen sanan päälle, josta jatkaa. Nyökkään, ja samalla äiti taas aloittaa. Aivan luvun loppuun saakka. Joskus jopa pidempään. Jos hän ei ole väsynyt. Sitten nukkumaan.

Mietin myös nukkumistakin sillä välin, kun äiti pesee hampaitani. Sivuilta ja edestä, ylhäältä ja alhaalta, niin kuin minä en tee. Tunnen, miten hän sen tekee, vaikka en näekään. Äiti sanoo, että pesen hampaani miten sattuu. Enkä harjaa kaikkialta. Mutta hankaan niin hyvin kuin osaan. Hän toistaa aina, että pitää kuurata myös kieli ja ikenet, koska sielläkin on pöpöjä. Ja plakkia. Niin äiti sanoo. Plakkia. Jos avaisin silmäni, näkisin, missä plakki piilottelee. Sitä hän jankuttaa. Valkoista plakkia.

Mutta en avaa, koska varron lukemista ja nukkumista. Pidän kovasti molemmista. Siksi ummistan silmäni hampaita harjatessani. Ja siksi, että vaikka avaisinkin ne, en näkisi piilossa lymyilevää plakkia, vaan silmäni. En halua nähdä silmiäni. Ne muistuttavat minua isästä. Ja kaikesta, mitä siihen liittyy. Kerjäläisistä ja oppimisesta ja siitä, että hän lähti. Uni on yksi parhaista asioista. Äidin äänen jälkeen toiseksi paras. Heti sen jälkeen. Kun nukun, kaikki on hyvin. Silloin ei koskaan satu. Vatsakipu ei tule koskaan nukkuessani. Ja vaikka sattuisikin, uni vie sen pois. Ja minä tykkään nähdä uniakin. Niin, olen hyvä uneksimaan!

Suomentanut: Kaisa Pietilä